Nasti

* 2.4.2005 Posio † 11.7.2019 Helsinki

Taidetta rakastava koira, 2016.
Nasti eli käytännössä koko elämänsä antiikin ja taiteenkeräilijän kodissa. Näki, haisteli ja tutkiskeli siellä elämänsä aikana paljonkin kaunista vanhaa eurooppalaista taidetta ja antiikkia. Nasti myös kuuli elämänsä aikana hyvin paljon klassista musiikkia (tai oikeastaan pelkästään sitä) isännän musiikkimaun mukaan, eli suurimmalta osin barokkia ja siihen päälle klassismia ja renessanssia.
Nimi Nasti on muuten saamenkieltä ja tarkoittaa suomeksi tähteä. Tämä nimi periytyi isännän lapsuuden rakkaalta koiralta, joka oli samasta kennelistä ja samaa sukua muutenkin. Isäntä itse oli silloin vasta pieni 10-vuotias poika ja silloin asuttiin pohjoisemmassa Suomessa, jossa tämä (alkujaan isännän äidin keksimä) nimi ei ollut niin eksoottinen, kuin myöhemmin tuntui olevan etelämmässä.
Kuvan Nastille antiikkiesineet ja taide eivät siis olleet mitään ihmeellistä, niitä näki kotona minne tahansa katsoikin. Nastille koti olikin ikään kuin pyhäkkö tai jokin rauhoittumisalue, jossa levättiin (Nastin suosikki matto, jossa tuli paljon lepäiltyä oli antiikkinen 30-luvun persialainen Täbriz, mutta myös uudemmat iranilaiset matotkin kelpasivat) ja kerättiin voimia seuraavaan seikkailuretkeen, mikä oli viimeistään seuraavana päivänä edessä. Nastilla ei ollut koskaan tapana esim. leikkiä kotona vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Tämä seikka johtui joko Nastin luonteesta tai sitten siitä, että pitkillä jokapäiväisillä seikkailuretkillä Nasti sai toteuttaa kaikkia haluamiaan lempipuuhia yllin kyllin ja vieläpä muutenkin rennommin, kuin suurin osa kaupungissa asuvista koirista, koska Nasti kulki kaikkialla aina vapaana. Lukuun ottamatta aivan Helsingin ydinkeskustaa mikä ei muutenkaan meidän vakioreitteihin todellakaan kuulunut tai sitten jonkin hyvin vilkkaan tien ylitystä (mutta sekin vain ihan varmuuden vuoksi, että ylitys sujui varmasti riittävän ripeästi). Yleisesti Nasti osasi omilla kulmilla ja muuallakin aivan hyvin ylittää autoteitä vapaana turvallisesti. Myöskin itsenäisesti osasi varoa pyöräilijöitä tai muita vastaavia.
Nastin olemus oli hyvin rauhallinen ja älykkyyttä löytyi, ei tarvinnut paljoa opettamista missään asiassa. Muutenkin Nastilla oli aito luottamus ja kunnioitus isäntäänsä kohtaan, eikä tämän vuoksi isännän tarvinnut ikinä palkita (=lahjoa) nameilla koiraansa, vaan sanallinen kiitos tai silitys riitti täysin. Se ei tarkoita, etteikö Nasti olisi saanut herkutella kotona siinä missä muutkin, vaan sitä, että puhe pitää tehota pelkästään, eikä vasta nameja antamalla tai niitä lupaamalla. Tämä menettelytapa poikkeaa yleisestä koiran kasvatusmenetelmästä, mutta näin se oikeasti pitäisi mennä. Enemmänkin Nasti vain seuraili maailmaa ympärillään ja muodosti siitä oman näkemyksen miten homma toimii ja se oli juuri hyvä niin. Tämä ominaisuus on peruja varmaankin sille, että Nasti oli rodultaan pitkäkarvainen skotlanninpaimenkoira (väritykseltään nk. kultasoopeli) ja täysin puhdas paimenkoira, jolla ei ollut tippaakaan metsästysviettiä. Nasti ei siis reagoinut esim. ympärillä tai vastaan tuleviin luonnon elämiin (oraviin, hiiriin, myyriin, rusakoihin, kaneihin, kettuihin, peuroihin ym.) tai lintuihin millään tavalla. Saattoi vain katsahtaa sinne suuntaan ja ikään kuin todeta 'no jaa, siellä meni semmoinen' ja jatkaa omia asioitaan (haisteluja ja tutkiskeluja). Toinen tätä tukeva ominaisuus oli, että Nasti oli ruuan suhteen hieman nirso (mikä on muuten paljon parempi ominaisuus kuin ahmatti, ihan vain tiedoksi), eikä koskaan syönyt ulkoa maasta mitään eikä juonut edes vettäkään, muusta kuin omasta astiastaan (talvisin saattoi kuitenkin naukkailla hieman raikasta ja ravitsevaa lunta). Seikkailuretket ja ulkoilut muutenkin Nastin kanssa olivat isännälle pelkkää iloa ja nautintoa, kun sai itse liikkua kaikessa rauhassa rennosti, parhaassa seurassa, eikä tarvinnut remmin kanssa puljata tai olla vahtimassa, että syökö maasta jotain sopimatonta tai, että karkaako jonnekin tai että itse tarvitsisi mennä johonkin kohtaan koiran viereen seisoskelemaan, mikä koiraa kiinnostaa haistella. Aina vapaana oleva, hienosti käyttäytyvä koira voi ihan itse käydä tutkimassa juuri ne hajut mitkä kiinnostavat eikä isännän tarvitse siinä vieressä seisoa. Minulla olikin tapana sanoa Nastille, kun jäi kauemmas tutkiskelemaan, että "tuu sitten kun tuut, ei tässä kiire mihinkään ole".
Pitkiä seikkailuretkiä meillä olikin sitten käytännössä siitä lähtien joka ikinen päivä (satoi tai paistoi), kun pentuaika oli riittävästi ohitse. Ulkoilu näin hienon koiran kanssa oli aina niin rentoa ja miellyttävää, etten muista, että koskaan olisi ollut sellainen olo, että "taasko pitää lähteä, hoh-hoijaa". Ja ulkoiluilta tuli aina paremmalla tuulella takaisin, kuin oli lähtenyt. Joskus laskeskelin Nastin vanhoilla päivillä, että jos alkuseikkailuretkillämme olisimmekin lähteneet vain kävelemään maapalloa ympäri (jos kuvitellaan, että se olisi oikeasti mahdollista tehdä), niin olisimme sen yhteisen taipaleemme aikana kilometrien perusteella kerenneet kävellä ympäri.

Täältä pääset takaisin kotisivulle.